X-Men: Destiny arvostelu

X-Men -seikkailujen kohtalo pelirintamalla on aina ollut jäädä alisuorittajiksi. Vaikka elokuvafilmatisoinnit tästä legendaarisesta sarjakuvasta ovat myyneet miljoonia vuodesta toiseen, ei tulos pelien kohdalla ole ollut lähellekään sama. Itselleni ei ainakaan ole tullut vastaan tähän mennessä yhtäkään kiinnostavaa X-Meniin liittyvää peliä. Voisivatko asiat olla toisin uuden tuotoksen, X-Men: Destinyn kohdalla?

Aimi, Grant, Adrien – kenet valitset?

Muun muassa Too Humanista tuttu pelistudio Silicon Knights aloittaa taistelun kehnoksi muodostunutta pelisarjaa vastaan kovat piipussa: tänä syksynä julkaisunsa saanut X-Men: Destiny pudottaa pelaajan uudenlaisen seikkailun keskelle. Peli alkaa hautajaisseremonialla: Ryhmä X:n perustaja Professori X on kuollut, ja hautajaisseremonia saa synkän lopun ilkeän Magneton myrskyisän hyökkäyksen saattelemana. Pelaaja pistetään heti aluksi valitsemaan kolmen hahmon väliltä, millä pelata peli loppuun saakka ilkeän Magneton kaataen. Valittavana on japanilaiselta mutanttileiriltä paennut Aimi, amerikkalaisen jalkapallon pelaaja Grant ja Adrien, jonka isän mutantit surmasivat. Jokaisen hahmon yliluonnolliset voimat piilevät aluksi piilossa hahmon sisällä, mutta pelin edetessä tulevat esille erinäisissä tilanteissa. Taustatarinaltaan Adrianista on tehty ylivoimaisesti mielenkiintoisin. Aimin ja Grantin tarinoihin ei ole jaksettu panostaa lähellekään yhtä paljon – miksiköhän niin?

On jännää, kuinka samanlaisia näiden hahmojen seikkailut loppujen lopuksi ovat – vaikka valitsisit minkä tahansa hahmon, on pelin eteneminen käytännössä samanlaista. Eli hahmojen välinen ero on hyvin kosmeettinen. Pelin sanoma "Yksi peli – kolme eri seikkailua" osoittautuukin siinä mielessä enemmän kuin pettymykseksi.

Valmistaudu ohjaimen raiskaamiseen

X-Men on toimintapeli maustettuna pienillä roolipelielementeillä. Jos Spider-Man: Edge of Timessä hakattiin paljon, mätkitään tässä pelissä vähintään yhtä paljon ellei enemmänkin. Taistelumekaniikka on itseään toistava, tylsä ja kaikin puolin hyvin puuduttavaa rämppäämistä – juuri sellainen kuin X-Men -peliltä osasikin odottaa. Pelaajahahmolle pystyy valitsemaan aluksi yhden kolmesta yliluonnollisesta kyvystä, jotka vaihtelevat hitaista mutta voimakkaista iskuista nopeisiin mutta ei niin voimakkaisiin iskuihin. Näitä pystyy sitten päivittelemään pelin edetessä X-geeneillä, joita on kerättävissä kentistä. Kun pelin edetessä pelaajalle kertyy tarpeeksi yliluonnollisia voimia, ei taisteleminenkaan ole enää yhtä nappuloiden raikausta ja hyvä niin.

Kenttäsuunnittelu on valitettavasti tässäkin pelissä niin putkimaista, että pistää mietityttämään minkälainen putkiaivo tämänkin pelin on suunnitellut. Jossain peleissä putkessa eteneminen ei edes haittaa, mutta jostain syystä tämän pelin kohdalla se on enemmän kuin turhauttavaa. Too Humanista tuttuja laajoja kenttiä olisi tässäkin pelissä pitänyt ehdottomasti hyödyntää. Pelikokemus olisi muuttunut ainakin kaksi kertaa kiinnostavammaksi.

Anteeks, mikä olikaan pelimoottori?

X-Men: Destiny on graafisesti vanhentunut. Se on kuin vanha lada, jonka päälle on yritetty ruutata pientä pintamaalia ruosteisen pellin päälle. Toisin sanoen X-Men: Destinyn alla jyllää vanha pelimoottori, jolla ei ole mitään asiaa edes lähtöviivalle uusimman Batman-pelin kanssa. Horisontti näyttää oksennukselta, taistelut ikävältä pikselimössöltä ja ruudunpäivityskin vielä tökkii. Näillä eväillä X-Men: Destiny ei graafisestikaan onnistu ylittämään kelvollisen pelin rimaa.

X-Menin kohtalo on alisuoriutua

Täytyy myöntää, että pelin tarinassa on ideaa. Sen on suunnitellut itse asiassa Mike Carey, joka on kirjoitellut Ryhmä-X:n sarjakuviakin. Tarina olisi paremmissa tuotantokäsissä voinut puhjeta helpostikin kukkaan, mutta Silicon Knights on onnistunut lähinnä pilaamaan sen potentiaalin. Kolmen eri pelihahmon läpipeluut on yksinkertaistettu laiskasti eikä tulos ole mairitteleva. Taistelut ovat kaiken kukkuraksi tylsiä ja pelin kentät siinä samassa puuduttavia. X-Men: Destiny on siinä mielessä tosi hyvä ehdokas kauppojen alelaariin.

Vaikka Batman: Arkham City olisikin aiheuttanut sinulle sarjispelikuumeen, en suosittele eksymään tämän pelin pariin. Onnistut saamaan itsellesi vain huonon fiiliksen ja kipeän peukalon.