Tomb Raider: Legend arvostelu
Arvostelija SubSonicTonic, julkaistu 18.06.2006
If Adventure Has a Name...
Ensimmäisessä Tomb Raiderissa nähtiin aikaansa nähden realistista kolmiulotteista grafiikkaa ja sujuvaa ongelmien ratkontaa muinaisissa raunioissa. Pelihahmo Laran teki tunnetuksi kolmiulotteisten muotojensa lisäksi myös se poikkeava ominaisuus, mikä hahmolle annettiin: hahmon sukupuoli poikkesi videopelisankarien valtavirrasta. Alkujaan pelin kehitysvaiheessa 3D-mallinnusohjelmalla leikkinyt ohjelmoija keksi vielä pilanpäiten suurentaa pelihahmon rintoja mahdottoman kokoisiksi ja menestysresepti myyvälle pelille keksittiinkin vahingossa. Onkin huvittavaa, että vasta tässä seitsemännessä osassa Laran muodot muuttuivat hivenen luonnollisemmiksi ja muutenkin hahmo on saanut enemmän luonnetta.
Peruskaava pelissä on pysynyt muuttumattomana. Pelaaja tutkii Indiana Jonesin hengessä raunioita ja hautaholveja, jotka usein ovat täynnä muinaisia ansoja. Välillä pulmien selvittely sekä tasohyppely vaihtuvat kiivaaksi uusien James Bond -leffojen kaltaiseksi toiminnaksi täynnä vauhtia ja vaaratilanteita. Kaava toimii hyvin, etenkin hyvien kontrollien ja pätevän grafiikan ansiosta. Laran hahmoanimaatioita on ilo katsella ja akrobaattiset temput onnistuvat vaivatta. Pelin heikoin osa-alue on kuitenkin taistelussa, mikä on turhan helppoa. Automaattitähtäys hoitaa pelaajan puolesta kaiken ja tehtäväksi jää lähinnä vain väistönappulan rämpyttäminen. Myöskin vihollismalleja voisi peruspalkkasoturien ja kissapetoeläinten lisäksi olla mukana huomattavasti enemmän.
... It Must Be Lara Croft
Taistelussa Lara luottaa edelleen kahteen jykevään, kupeillaan keikkuvaan pistooliin, mutta kaikki viholliset vaativat useita osumia näistä. Yhdistettynä turhan helppoon automaattitähtäykseen heikot aseet jättävät Tomb Raiderin taistelut kalpenemaan vaikkapa Max Paynen vastaavien rinnalla, mutta onneksi pelin suurin vetovoima löytyykin ammuskelun ulkopuolelta. Pelin hienojen ympäristöjen tutkiminen ja etenemisreittien etsiminen vuorenjyrkänteiltä ovat pelin parasta antia. Riittävän kiinnostava videopelimäinen juoni ja sen onnistunut kerronta takaumineen myös pitävät otteessaan pelin melko lyhyen keston ajan. Peli on tosiaan vain muutaman illan pelaamisen mittainen ja uudelleenpeluuarvoa nostavat vain hieman pelihahmolle avautuvat uudet vaatetukset, sekä kenttien selvittäminen uudestaan paremman kierrosajan toivossa.
Kielekkeiltä toiselle loikkiessa ja romahtavilla tasoilla kiipeiltäessä hahmon kuolemasta tulee usein toistuva kokemus. Pelintekijät ovat kuitenkin saaneet vaikeustason kohdalleen, Tomb Raider ei turhauta mutta samalla vaikeiden kohtien selvittäminen tuntuu saavutukselta. Peli sisältää myös klassiseen videopelien tapaan pomotaisteluita, joissa kohdataan yliluonnollisen sitkeitä ihmishahmoja, jotka kestävät helposti satoja luoteja. Loppupomot ovat pelin heikointa antia, sillä nämä vainolaiset kohdataan poikkeuksetta ympyrän muotoisessa huoneessa, joissa viimeistään tulee kulutettua väistönappi hajalle Xboxin ohjaimesta. Pahin esimerkki huonosta pomosuunnittelusta on toinen loppuvihollinen, jonka pelaaja selvittää helposti lähestulkoon pelkästään pitämällä molempia liipaisimia pohjassa ja naputtamalla B-näppäintä.
Tähtäysautomatiikka on puusilmille
Taistelu siis ontuu ylihelpon automaattitähtäyksen ja tylsien vihollisten takia. Peli hyötyisi paljon vähemmästä määrästä perusvihollisia, joiden tekoälyä olisi korotettu. Myös automaattitähtäyksen olisi voinut korvata vaikkapa kokonaan olkapäälle laskeutuvalla tähtäyskameralla, mikä pelistä löytyykin, mutta sitä käytettäessä pelihahmo ei kykene liikkumaan eikä väistelemään lainkaan. Taistelun tempoa olisi toki pitänyt samalla laskea ja lisätä aseiden tehoa. Etenkin taistelut eläimiä vastaan ovat huvittavia, kun pedot tavallisesti kestävät rynnäkkökiväärin osumia useita lippaita vailla minkäänlaista osumavaikutusta, kunnes tietyn luotimäärän täyttyessä eläin käy hitaasti makuulle kuin unikohtauksen saaneena.
Vaihtelua peliin tuovat myös moottoripyöräjaksot, joissa pelaajaa työllistävät viholliset ja vastaantulevat esteet. Huristelu on pääasiassa hauskaa, vaikkakin graafinen toteutus voisi olla parempaakin. Lisäksi yhdessä näistä pyöräjaksoista samat maisemat toistuvat liikaa ja syntyy vaikutelma kehän kiertämisestä ylipitkässä kentässä. Peli sisältää myös lukuisan määrän pelin omalla grafiikkamoottorilla toteutettuja välinäytöksiä, jotka edistävät juonta sopivan lyhyissä katkelmissa. Osassa toimintanäytöksiä pelaajan on myös painettava käskyjen mukaan oikeita nappeja edistyäkseen, Shenmuen ja Resident Evil 4:n malliin. Näiden kohtausten epäonnistumisten aiheuttamat kuolinanimaatiot ovat myös huolella tehtyjä, pelin läpäistyä avautuu jopa katsottavaksi kooste pelin näyttävimmistä onnettomuuksista.
Erilaiset ansat ja pulmat vaativat varsin kekseliästä esineiden sekä erilaisten etenemistapojen käyttöä. Kätevä väline pulmanratkonnassa on Laran vyöllä roikkuva mekaaninen heittokoukku, jolla voi kuilujen ylittämisen lisäksi kiskoa esineitä liikkeelle. Välineistönä pientä apua antaa myös kiikarien avulla eri tavoin korostuvat esineet, joihin on mahdollista vaikuttaa, sekä tähtäinmoodissa kursorin värin muuttuminen kohteen käyttömahdollisuuksien mukaan. Useilla pelin esineillä on kohtuullisesti mallinnettu fysiikka, vaikkei tästä ominaisuudesta aivan kaikkea olekaan saatu irti. Muutamissa vaikeissa tasoloikissa ja heilautuksissa kielekkeeltä toiselle toivoisi pelissä olevan Prince of Persiasta tuttu ajankelaus, jolla pieleen menneen loikan voisi paikata heti ilman tilannetallenteen latausta.
Arkeologin vaatekaappi
Musiikista peli ansaitsee erityismaininnan, sillä se onnistuu hyvin kohottamaan tunnelmaa oikeissa kohdissa. Myös pelin ääninäyttely on korkeaa tasoa ja Laran äänenä nyt toimiva Keeley Hawes on erinomainen, mikä kohentaa heti pelihahmon persoonallisuutta. Teknisesti grafiikka ei liene parasta mihin X360 kykenee, ajoittain ruudunpäivityskin takeltelee, mutta taustat ovat selvästi tehty huolella ja se myös näkyy kiinnostavana kenttäsuunnitteluna. Ongelmana on toki se, että etenemistapoja kentissä on aina vain yksi eikä sen suurempaa mahdollisuutta luovalle ongelmanratkonnalle ole. Toisaalta kentissä ei myöskään ole vaaraa eksymisen aiheuttamalle turhautumiselle.
Pelihahmolle hankitaan uusia pukuja etsimällä kentistä erilaisia aarteita ja uudelleenpelatessa Laran voi pukea uusiin vaatteisiin. Mitään ylettömän paljastavaa pukua ei löydy, mutta toki alkuperäisestä vuoden -96 Tomb Raiderista peräisin oleva uimapuku ja sen päällä tiukat shortsit on hupaisa näky menneisyyteen sijoittuvassa kentässä. Vaatteisiin olisi ehkäpä voitu panostaa enemmänkin, sillä epäilemättä suuri osa Tomb Raiderin suosiosta selittyy kolmannen persoonan kameralla ja ruudulla liikkuvalla naishahmolla. Ehkäpä myös Resident Evilistä tuttu aseiden päivittäminen olisi myös sopinut peliin mukaan, nyt Laran pelkät peruspistoolit kehittyvät pikkuhiljaa löydettyjen aarteiden mukana, mutta tämän vaikutus on pientä.
Crystal Dynamics on palauttanut Laran taas sille kuuluvalle paikalle, kolmiulotteisten tasohyppelyseikkailupelien huipulle. Pelin lopputekstejä katsellessa toivoisi lisää kenttiä pelattaviksi ja jyrkänteitä kavuttaviksi. Kun pelaaja jää kaipaamaan lisää tätä samaa hupia, on se hyvän pelin tunnusmerkki.
