The Saboteur arvostelu

Muun muassa Full Spectrum Warriorista ja Mercenaries-peleistään tunnetun Pandemic Studiosin viimeiseksi peliksi jäänyt The Saboteur tuo mukavan tuoreen näkökulman jo lähes loppuun kaluttuun toiseen maailmansotaan. Peli nimittäin sijoittuu rintamasodan sijaan natsien miehittämään Pariisiin, jossa vastarintaliike nostaa päätään kaupungin syövereistä.

Irlantilaisena Pariisissa

The Saboteurissa pelaaja pääsee kilpa-autotaustansa vuoksi Ranskassa oleilevan irlantilaisen Sean Devlinin saappaisiin. Toisen maailmansodan aattona tehty kilpamatka Saksaan osoittautuu lopulta kohtalokkaaksi ja pian pelaaja huomaa pakenevansa Saksasta samaan aikaan, kun maa käynnistää suurhyökkäyksensä Ranskaan. Prologin jälkeen pelaaja on keskellä natsien miehittämää Pariisia, jossa paikalliset ovat epätoivoisia ja surullisia. Seankin löytää itsensä yökerhoista viskiä juomasta. Tämä näkyy myös pelin värimaailmassa, joka on aluksi lähes kokonaan mustavalkoinen ja harmaasävytteinen natsien punaisia merkkejä lukuun ottamatta. Pian vastarintaliike ottaa kuitenkin yhteyttä Seaniin ja kostoretki kilparadoilta Seanille tuttua pahista, majuri Dierkeriä vastaan voi alkaa. Vastarintaliikkeen edetessä ihmisten toivo paremmasta kasvaa ja Pariisi muuttuu kortteli korttelilta värikkääksi.

Pelimekaniikaltaan The Saboteur on mielenkiintoinen sekoitus eri genrejä. Suurimmat esikuvat lienevät Red Faction: Guerrillan, Grand Theft Auton ja Assassin's Creedin suunnalla, sillä avoimessa pelimaailmassa suoritetaan sissitehtäviä, kaahaillaan ympäri Pariisin katuja ja kiivetään talojen katoille. Hiippailutoiminnan ystäville mukana on myös mahdollisuus vihollisten univormujen käyttämiseen ja niiden avulla tukikohtiin soluttautumiseen. Sabotöörinä joutuu kuitenkin myös usein tarttumaan aseisiin, mutta valitettavasti räiskintä on pelin suurin heikkous. Tähtääminen on kankeaa, etenkin kun vihollisten tulitus tulee yleensä monesta suunnasta yhtä aikaa. Muutenkin pelin kontrollit tuntuvat hiukan tahmeilta, joskaan ne eivät juurikaan pääse haittaamaan kiipeillessä tai ajaessa.

Onneksi peli on kuitenkin suunniteltu kevyttä huvittelua varten realismista piittaamatta. Pelaajan käsissä aseet ovat todella tehokkaita ja Sean kestää luotisadetta sen verran paljon, ettei kuolemia tule juurikaan. Pariisin kaduilla saa lisäksi kaahailla täysin surutta siviilivahingoista piittaamatta ja natsit tuntuvat kiinnostuvat pelaajan tekemisistä vain, jos tekee jotain hölmöä. Tällöin hommat tosin hiukan mutkistuvat, sillä hälytyksiltä pakeminen on tehty vähän turhankin vaikeaksi, koska natsien täyttämillä kaduilla on vain vähän piilopaikkoja.

Tyyli on vapaa

1940-luvun Pariisi on mallinnettu peliin todella uskottavasti. Mittakaava on tietysti hiukan oikeaa kaupunkia pienempi, mutta kaikki tunnetuimmat nähtävyydet Montmartren kukkulasta Louvreen ja tietenkin Eiffelin torniin ovat mukana. Myös kaupungin yleinen tunnelma on saatu loistavasti kaapattua. Kaupunki on tietenkin tungettu täyteen tuhottavia natsikohteita kuten tukikohtia ja vartiotorneja. Näitä kohteita tuhoamalla saa tienattua rahaa, jolla voi ostaa mustan pörssin kauppiailta lisätarvikkeita. Sabotöörityöt voi suorittaa parhaaksi katsomallaan tavalla, eikä peli yleensä rajoita pelaajan omaa luovuutta ja kekseliäisyyttä keinotekoisesti kuten useat hiekkalaatikkopelit tekevät. Oman mausteensa peliin tuovat myös erilaiset haasteet, joiden palkintona on yleensä Seanin kykyjen parantaminen erilaisilla lisätaidoilla (Perks).

Juonitehtävien lisäksi pelistä löytyy tuttuun hiekkalaatikkotyyliin myös paljon muuta tekemistä. Myös pelin maailma tuntuu elävältä ja kaduilla tulee vastaan yllättäviä tilanteita. Sivutehtävät kuitenkin hiukan toistavat itseään loppua kohden, sillä suurin osa niistä liittyy tavalla tai toisella natsien pesäkkeiden tuhoamiseen.

Graafisesti peli ei edusta nykysukupolven kärkitasoa, mutta ei näytä rumaltakaan. Piirtoetäisyys on kuitenkin huippuluokkaa, ja talojen katoilta ja Eiffelin huipulta avautuu huikaisevat maisemat. Jo mainittu värien omaperäinen käyttö on myös loistava idea ja oman toiminnan vaikutukset näkeekin ympäristössä selvästi. Tämä kannustaa myös pelaajaa jatkamaan kaupungin vapauttamista.

The Saboteur on suhteellisen onnistunut kokonaisuus lukuun ottamatta kehnoa räiskintää. Peli ei yritä keksiä pyörää uudelleen, vaan sovittaa tuttuja konsepteja sopivasti niin, että homma tuntuu edes hiukan tuoreelta. Ongelmistaan huolimatta Pariisi vetää puoleensa, sillä tarjolla on hauskaa kohellusta avoimessa pelimaailmassa eikä pelattava lopu ihan heti kesken.