Sonic the Hedgehog arvostelu

Ilmassa oli innostusta ja lunastetun lupauksen makua, kun Sega paljasti, että sinisen siilin uuden sukupolven debyyttiä kutsutaan nimellä Sonic the Hedgehog. Sonic Team on vihdoin tullut järkiinsä ja palaa juurilleen. Luvassa on vanhan koulukunnan yksinkertaista, mutta viihdyttävää tasoloikintaa hienolla grafiikalla kuorrutettuna. Shadow the Hedgehogin jättämä tumma varjo oli muisto vain. Aurinko paistoi jälleen Sonic-faneille.

Kuukausien kuluessa alkoi karu paluu arkeen. Laatua ei synny ilman visiota, ja sitä Sonic Teamilla ei ollut. Vanhat keinot ja pelimekaniikka kaivettiin naftaliinista ja kyhättiin kokoon samalla, kun hurjasteltiin railakkaasti pomo Yuji Nakan nopealla Ferrarilla. Ketään ei kiinnostanut. Ehkä pelaajat eivät huomaa mitään. Kehittäjän arkea kuvaavan inhorealismin jälkeen on syytä kertoa, miksi lyön ansioitunutta Sonic Teamia kuin vierasta sikaa.

Yliajettu siili ei ole kaunis näky

Arkkivihollinen Eggman (tunnetaan myös nimellä Robotnik) terrorisoi Soleannan kaupunkia ja kidnappaa arvokkaan kaaos-smaragdin omistavan prinsessa Elenan. Pyhän sodan sijaan taustalla on tohtorin halu hallita koko maailmaa smaragdien salaperäisen voiman avulla. Sonic luonnollisesti kirmaa pelastamaan prinsessan pulasta.

Isokokoisen siilin ja naisen kohtaaminen on absurdi tapahtuma, eikä se pääty tähän kohtaamiseen. Juonta enempää paljastamatta voi kertoa, että nainen myöhemmin suutelee Sonicia. Ei hätää, peli on silti sallittu myös lapsille. Vuonna 2001 julkaistussa Sonic Adventure 2:ssa oltiin vielä auttamassa Yhdysvaltain presidenttiä. Kukaan kehitystiimistä ei ole ilmeisesti kehdannut sanoa Naka-sanille, että mitä ihmettä me teemme.

Nimestä huolimatta suurin osa ajasta kuluu kaikkea muuta kuin Sonicilla. Tarina on jälleen pilkottu osiin, joista Sonic, Shadow ja uusi hahmo Silver vievät oman osansa. Silver levitoi ja siirtelee esineitä ajatuksen voimalla, mutta on hidas kuin etana. Sopiipa upeasti sarjaan, jonka valttia on nopeus! Shadow ei tällä kertaa ammuskele magnumilla, vaan ajaa tuhtia jeeppiä. Eikä tässä vielä kaikki, kesken kentän tahkoamisen päähenkilö saattaa luovuttaa itsemääräämisoikeutensa yhdelle lukuisista sivuhahmoista ilman sen kummempaa syytä. Hyvä esimerkki on kaksihäntäinen kettu Tails, jolla lentäminen on yhtä tuskaa kömpelöiden kontrollien ja heikon lentokyvyn ansiosta.

Sosiaalityöntekijän arkea

Yllättävän suuri osa ajasta kuluu Soleannassa paikallisten ihmisten ongelmia ratkoen. Kaupunki toimii keskuksena, josta päästään toimintasoille pieniä tehtäviä suorittamalla. Pelasta kissa puusta -tasoiset tehtävät eivät jaksa sytyttää mutta onneksi useimmat voi jättää suosiolla väliin. Vielä vähemmän innostavat jatkuvat puolen minuutin pituiset lataustauot. Kuvio on aina samanlainen: Sonic saa toimeksiannon, lataustauko, dialogi, lataustauko, Sonic hoitaa likaisen työn ja jälleen lataustauko. Tämä kaikki siitä huolimatta, että tehtävät tapahtuvat samassa ympäristössä.

Vain päähenkilöt puhuvat dialogit, muu hoituu pelkällä tekstillä. Kehnon ääninäyttelyn kohokohta on Tails, heliumia imenyt kastraattilaulaja. Sonicin nykyinen ääninäyttelijä Jason Griffith ei yllä fanien suosikin Ryan Drummondin tasolle ja vinkuintiaanien sijasta olisikin mielellään kuunnellut alkuperäistä japaninkielistä ääninäyttelyä. Musiikin saralta mieleen jää positiivisena tunnelmallinen teemakappale "His World", jonka esittää kalifornialainen punkrap-yhtye Zebrahead.

Kaupunki näyttää siltä kuin kierrätettäisiin vanhaa Dreamcast-materiaalia. Tästä huolimatta esimerkiksi varjot piirtyvät ruudulle viiveellä ja ruudunpäivitys takkuaa usein. Itse asiassa lähes kaikki toimintatasot ovat samaa maata. Karmea ulkoasu on konsolin yleiseen kovaan tasoon tottuneelle karvas pala nieltäväksi. Peli näyttää huomattavasti paremmalta kuvissa kuin liikkeessä ja vain näyttävät CGI-videot on tehty ammattitaidolla.

Helvetistä itään

Toimintatasot ovat aivan oma lukunsa. Viimeisimpiä Sonic-pelejä pelanneet ovat tottuneet kömpelöön pelattavuuteen, mutta nyt päästään vallan seuraavaan potenssiin. Juokseminen on epätarkkaa ja hyppyjen ajoittaminen tasanteelta toiselle on suoranaista onnenkauppaa. Vihollisten kimppuun hyppääminen johtaa useimmiten rotkoon, vaikka mukana on tähtäysapu. Sonic myös tuppaa jäämään jumiin joka toiseen niemeen ja notkoon. Jatkuva toiminnan katkominen ei sovi sarjan luonteelle.

Ongelmia pahentaa epälooginen kamera, joka usein kääntää kuvakulman pois sieltä missä tapahtuu. Kameran kääntäminen manuaalisesti ei onnistu kovin helposti, sillä oletuksena päällä on invert eikä sitä saa vaihdettua normaaliksi. Vaikka kuvakulman saisi vaihdettua, pienikin liike kääntää kameran pieleen.

Pahimpia ja koomisimpia ovat kentät joissa Sonic juoksee kovaa vauhtia eteenpäin. Joissain kohdin kamera näyttää Sonicin vain edestä, vaikka eteen tulee roinaa kuin viimeistä päivää. Ei ihme, että henki on siileillä hiuskarvan varassa. Seinältä seinälle hyppivä Sonic menee välillä pää alaspäin ja muissa oudoissa asennoissa. Normaalista pelimekaniikasta ei ole saatu tehtyä tarpeeksi jouhevaa ja Sonic-tyylisen nopeaa, joten juoksutasot ovat helppo keino välttää ongelmien todellinen ratkaiseminen. Silti ruudunpäivitys takkuaa säännöllisesti. Kun yhdistää jatkuvan rotkoon tippumisen ja harvat tallennusmahdollisuudet, on soppa valmis. Muutama laadukas hetki, kuten Crisis Cityn osuus, muistuttavat vanhoista hyvistä ajoista.

Sega myy pelaajille sian säkissä. Kaikki kielii siitä, että Sonic Team on pistänyt tuotteen ulos keskeneräisenä. Jo muutaman tunnin pelaamisella löytää bugeja, joita ei voi päästää läpi testauksessa. En pysty uskomaan, että he tosissaan tekisivät tällaista jälkeä.

Sinisen siilin loistokas paluu vaihtui valkoisen konsolin surkeimmaksi peliksi. Sonic the Hedgehog vuosimallia 2006 on myös sarjan huonoin, ja saa fanin muistelemaan kaiholla keskinkertaista Sonic Adventure 2:ta. Historia toistaa itseään - Sega, ole kiltti ja tuo Sonic takaisin parrasvaloihin.