Shadows of the Damned arvostelu

Kuulostaako kuolemaisillaan oleva demoni kadun kulmalla iltamyöhällä erityiseltä? Garcia Hotsupurille, demonien metsästäjälle, se on arkinen näkymä. Normaali ilta on kuitenkin saamassa uuden käänteen, kun helvetillinen ilmestys kyselee kuolinhetkellään tyttöystävä Paulan kuulumisia. Jopa Garcia tuntee jonkin olevan väärin – tämä ei ollut vain potaskaa muiden epätoivoisten lauseiden joukossa. Hän säntää asunnolleen ja näkee kauhukseen tyttöystävänsä hirtettynä makuuhuoneen kattotuulettimeen. Kaikki ei ole kuitenkaan sitä, miltä näyttää. Paula elää, mutta kärsii tuskissaan. Jokin pitää Paulaa hengissä.

Hyökkäyksen kohteeksi joutuneen demoninmetsästäjän illasta on tulossa vieläkin helvetillisempi, kun Fleming, demonien kuningas, ilmestyy hänen luokseen. Flemin varastaa Paulan sieluineen päivineen ja ottaa suunnan kohti paikkaa, jonne ei aurinko paista. Nyt on todellakin kalavelkojen maksun aika, ja matka kohti manalaa voi alkaa. Vain Paulan takia.

Welcome to the Underworld

Shadows of the Damned on kolmannesta persoonasta kuvattu todella erikoinen kauhuräiskintä, jossa pistetään mätänevää lihaa nippuun demonien omalla kotipihalla manalassa. Vaara on läsnä jokaisessa nurkassa. Tarinan sankari ei kuitenkaan pienestä hätkähdä, eikä ole tarviskaan, koska hänellä on paras mahdollinen apu mukanaan. Johnson on entinen pahis, alamaailmasta karkoitettu olento, joka on liittoutunut Garcian kanssa taistelemaan pahuutta vastaan. Hetkessä Johnson pystyy muuntautumaan erilaisiksi paukkuraudoiksi, joilla raajat saadaan irroitettua tehokkaasti. Perinteisten panosten lisäksi ammusvarastoon kuuluvat valoammukset. Jo yksi panos lamauttaa demonit tilapäisesti tai tuo pimeyden vallitsemat voittamattomat viholliset takaisin kuolevaisten kirjoihin.

Edellä mainittuja asioita päivitetään keräämällä punaisia jalokiviä, joita löytyy ympäri manalaa. Valkoiset jalokivet puolestaan toimivat valuuttana, joilla ostetaan automaateista viinaa, sillä alkoholi nostaa energiamittaria. Onneksi maksa ei manalassa tunnu kärsivän reippaastakaan juomisesta, jolloin vain positiivinen vaikutus jää voimaan. Tarinan edetessä viinaksia voi ostella myös eriskummalliselta kaupustelijalta, joka tuntuu ilmestyvän paikalle sopivasti kaikista epätoivoisimmilla hetkillä. Viinaksien lisäksi ammukset ja punaiset jalokivet ovat kaupan.

Pimeys toimii merkittävänä elementtinä pelissä. Pimeyden täyttäessä manalan kadut Garcian energiamittari alkaa hitaasti laskea. Kaiken lisäksi demonit muuttuvat pimeän tullen kuolemattomiksi, joten niihin ei tällöin kannata tuhlata panoksia. Luojalta ei selvästikään huumoria puutu – pelastus on seinässä roikkuva ruttunaamaansa pyörittelevä vuohen pää. Sille valohoitoa antamalla pimeys nurkista kaikkoaa takaisin mustaan rasiaansa, ja hengähdystauko on paikallaan. Tauon aikana keskitytään etsimään mansikoita – demonien suurta herkkua –, jotta porttia vartioivat lasten päät raottavat oven suuta ja matka voi jatkua.

Tallennuspisteet ovat tunnistettavissa yksisilmäisistä lentävistä otuksista, jotka kirjaimellisesti paskovat liekkejä maahan. Näitä kummallisia siivekkäitä tulee melko useasti vastaan, minkä vuoksi kuoleman kohdatessa ei koskaan tarvitse aloittaa kaukaa. Huono puoli on se, että yleensä tallennuspisteen ylittäessä ei ole enää paluuta takaisin päin. Paikat siis kannattaa kaluta läpi ennen checkpointille etenemistä, mikäli haluaa ottaa pelistä kaiken irti.

Pomotaistelut tuovat perinteiselle räiskimiselle hieman vaihtelua, sillä niitä ei voi juuri koskaan voittaa puhtaasti nappi pohjassa ampumalla. Ongelmanratkonta on jätetty kuitenkin minimaalisen vähäiseksi, joten jumiutumisen pelkoa pomotaisteluissa ei ole.

Taste my BIG BONER

Pelin huumori on nihkeän ja teennäisen alun jälkeen todella rikasta, eikä se jää pelkästään alapäähuumoriksi. Huumoria on kaikkialla. Alueita keskimääräisesti enemmän tarkkaileva voi saada pelistä paljonkin lisää irti, sillä hauskoja pikku bonuksia löytää jatkuvasti. Vanhojen kauhuelokuvienkin ihailijoille on tarjolla hyvin Evil Dead -tyylisiä kohtauksia eräässä vaiheessa tarinaa. Ajoittain tarjolla on vapaaehtoisia tarinasessioita kirjan ja ääninäyttelyn kera – koita siinä sitten pokkaa pitää, kun Johnson heittää kommenttia Garcian rajoittuneesta lukutaidosta. Ilmeisesti demonihommat kulkevat suvussa ja opiskelu on jäänyt vähemmälle.

Tekninen toteutus on kaiken kaikkiaan hyvää jälkeä. Pelin grafiikka on hieman vanhentuneen näköistä, mutta rumasta ei voida kuitenkaan puhua. Peli saa pisteet kotiin omaperäisestä kenttä- ja hahmosuunnittelusta. Äänimaailma on huippuluokkaa. Aseissa on potkua ja demonit kuulostavat karmeilta. Kauhun ja latinalaisen kitaran rämpytyksen fuusio täyttää puolikkaan lasin kokonaiseksi. Se vain yksinkertaisesti istuu peliin täydellisesti.

In the end it never stops

Mielenkiintoinen tarina on läpäisty noin seitsemässä tunnissa, ja se selvästi jättää pelaajan arvailemaan mahdollisesta jatko-osasta, sillä näinkin helvetillinen tarina ei voi loppua onnellisesti; riippuen tosin, mistä näkökulmasta katsoo. Uudelleenpeluulle ei juurikaan anneta arvoa, sillä Shadows of the Damned on puhdas yksinpeli, eikä siinä ole muuta pelattavaa kuin tarinatila. New Game+ olisi ollut ehdoton juttu, sillä aikaisemmin kerätyillä upgradeilla aloitettuna pelin olisi helposti voinut pelata uudestaan vaikeammalla vaikeusasteella läpi. Shadows of the Damned on heikkouksineenkin ehdottomasti kokeilemisen arvoinen.