Operation Flashpoint: Red River arvostelu

Eletään vuotta 2013. Terrorismi on käsite, joka luo varjon ihmiskunnan ylle. Lähi-idässä hyökkäyksen kohteeksi joutunut Yhdysvallat ryhtyy vastatoimiin terroristeja vastaan. Pelaaja on amerikkalainen sotilas, joka passitetaan komennukselle Tadžikistaniin. Sooloiluun ei kuitenkaan anneta mahdollisuutta, vaan maailmaa pelastamaan lähetetään lisäksi kolme muuta kohtalotoveria.

Jossain aavikolla tapahtunutta

Perillä vastaanottokomitea on vähintäänkin sydäntä lämmittävä: A-luokan sotaelokuville ominainen todella mulkku kersantti, jonka pääasiallinen tehtävä on todellakin hyppiä silmille. Pienen punastelun ja tutustumisen jälkeen pelaaja heitetään suoraan tehtävien pariin. Loputon näkymä hiekkaa ja vuoristoja ei ole jokaisen turistinähtävyys. Pienet tuppukylät koristavat muuten väritöntä hiekkadyyniä, mutta useimmiten nämä viattomat kyläpahaset tuppaavat olemaan terroristien miehittämiä. Autiot pihat täyttyvät äkkiä korstoista Kalashnikovien kera, ja konflikti on välttämätön.

Lukuisia tehtäviä tarjoava kampanja on ohi noin 12–14 tunnin jälkeen riippuen vaikeusasteesta. Surkea tekoäly vaikeuttaa etenemistä siinä määrin, että omaa joukkuetta saa olla paikkaamassa jatkuvasti. Ilmeisesti koulutus ei ole päähahmolla mennyt kaaliin ja sen vuoksi tiimin jäsenet eivät tunnu tottelevan mitään komentoja. Kun käsky vihdoin menee perille, niin tekoälyn ohjaamat sotilaat säntäävät sitä huonointa mahdollista reittiä ja joutuvat tulituksen keskelle. Onneksi pelissä on mahdollisuus pelata yhteistyötilassa kolmen muun kaverin kanssa, jolloin pelin luonne muuttuu heti monta askelta parempaan suuntaan.

Kampanjan lisäksi tekoälyn tai kaverin kanssa on mahdollisuus pelailla lisääntyviä vihollisjoukkoja vastaan tai yksittäisiä tarinasta irrallisia tehtäviä. Moninpeli on co-opia ja sen variaatioita lukuun ottamatta poistettu kokonaan, eikä taitoja voi punnita veli-venäläisen kanssa verkossa.

Luokkaryhmien kokoontuminen

Ennen tehtävän aloitusta pelaajalle annetaan mahdollisuus vaikuttaa ryhmän aseistukseen ja varustukseen. Tehtävistä voi kartuttaa kokemusta, jolla voi avata lisää aseita käyttöön. Tuliluikut tuntuvat ihan asianmukaisilta, ja jopa 100 metrin päähän ampuminen vaatii jo hieman tähtäämistä ja asettautumista polvilleen. Hullunkurisesti pelin paras ase on tarkkuuskivääri, jolla pärjää niin lähellä kuin kaukana – asennosta riippumatta.

Hyppy on eliminoitu pelistä pois, mutta tiettyjen objektien yli voi kiivetä. Tosin eipä se täysi varustepakki päällä kovin helppoa olisikaan pomppia. Joukkuetta voi komentaa yllättävän hyvin tehdyllä komentopaneelilla, josta hahmoja voi käskyttää tilanteen mukaan aika nopeasti. Harmin paikka... hukkaan menee ominaisuus huonon AI:n takia.

Sisäinen kauneus on myytti

Pelisarjojen jatko-osat näyttävät harvemmin huonommalta, mutta Red Riverin tapauksessa on otettu harppaus ajassa taaksepäin. Yleisellä tasolla grafiikka on keskinkertaista kastia. Sahalaitoja ja pikselivirheitä on havaittavissa jatkuvasti, eivätkä hahmojen liikeanimaatiot ole kovin kummoisia. Piirtoetäisyys on todella huono: kovinkaan kauas horisonttiin ei tarvitse katsoa, kun sinne alkaa yhtäkkiä tyhjästä ilmestyä kasvillisuutta ja kiviä. Tiettyyn pisteeseen saakka alueiden laajuuden puolesta näitä voisi antaa anteeksi – tampattavaa lääniä on paljon, mutta liian moni asia on tehty huolimattomasti.

Ääninäyttely on toinen kompastuskivi. Yön musta kenraali on oikeastaan ainoa, jonka ääntelyyn on jonkin verran panostettu. Ylimacho asenne alkaa kuitenkin pidemmässä mittakaavassa ärsyttää toden teolla ja kaveria ei jätetä -asenne alkaa pikku hiljaa murtua pieniksi paloiksi. Tiedustelujoukko heittää ihan hyvää läppää mikin kautta, mutta jatkuvat "Huuuuraaaah!" -huudot eivät pidemmän päälle nappaa. Eipä pelin päähahmokaan kehuja ansaitse; oli tilanne mikä tahansa, niin käskyn jakaminen ryhmälle on jäätävän persoonatonta.

Mitäpä olisi sotapeli ilman ikivihreitä ja loppuun kulutettuja sävelmiä. Ajoittain Red Riverin soundtrackissa on ainesta tunnelman nostattajaksi. Välillä jopa fiilistellään ajoneuvon kyydissä Megadethin pauhatessa radiossa – silti valitettavan usein tilalla on joku tuntematon jenkkipurkkapop-rock-artisti, jonka rallatus saa korvat särkymään.

Joskus pitää osata sanoa ei

Potentiaalia kunnon semi-realistiseksi sotapeliksi olisi, mutta toteutusvaiheessa on menty liian paljon pieleen. Tekoäly tökkii pahasti ja tekee tyhmiä ratkaisuja. Tämä luonnollisesti aiheuttaa hankaluuksia yksinpelissä ja pitkittää tehtäviä turhaan. Onneksi neljän pelaajan co-op on olemassa, minkä ansiosta pelistä saa huimasti enemmän irti. Visuaalisella tasolla ei puolestaan mennä kuuhun, eikä kehumista ansaitse audiokaan. Simputushuumori toimii tiettyyn pisteeseen saakka, mutta läpän yliviljeleminen osuu pahasti omaan nilkkaan. Olisipa tekoälylle olemassa mute-nappi. Tällä hetkellä peli kannattanee jättää suosiolla odottamaan reilua hinnan pudotusta.