Lord of the Rings: War in the North arvostelu

J.R.R. Tolkienin kirjoittama Taru Sormusten Herrasta -romaani on menneen vuosisadan tärkein fantasiakirja, jonka ympärille luotu satumaailma, Keski-Maa, hakee yksityiskohtaisuudessa vertaistaan. Valtasormuksen merkitystä on sittemmin käsitelty musikaalien, elokuvien, lautapelien ja teatteriesitysten parissa, mutta yhtäkään hyvää videopeliä tästä "tuhannen hopearahan" lisenssistä ei ole saatu tehtailtua. Jokohan nyt tärppäisi?

Lähinnä Champions of Norrath -pelisarjasta tuttu kehitystiimi Snowblind on tällä kertaa yritysvuorossa. Jenkkistudio on laatinut kasaan sormuksen saattueen perässä kulkevan poppoon, jonka edesottamuksia seurataan rinnakkain tuttujen merkkitapahtumien kanssa. Elokuvien päähenkilöt käyvät välillä pyörähtämässä War in the Northin kameran edessä, mutta pelin sankaritrion ja Legolaksen sekä kumppaneiden jutustelut jäävät lyhykäisiksi. Todennäköisimpänä syynä tähän on pelattavan kolmikon olematon karisma, jota ei paljon taistelun tiimellyksessä heitetyillä lakonisilla lausahduksilla rakenneta. Urhojemme nimet voisivat kuulua ”Fimli”, ”Varagorn” ja ”Arwan”, niin tökerösti hahmot on kopioitu elokuvien merkkihenkilöistä.

Hahmojen surkuhupaisuus korostuu entisestään sivutehtävissä juostessa. Hurmeista toimintaa rytmittävät suvantovaiheet – joissa seikkaillaan muka-avoimessa kaupungissa tai leirissä – tuntuvat noutotehtävineen ja dialogivaihtoehtoineen täysin päälleliimatuilta. Kyseiset sivujuonteet eivät edes liity päähenkilöidemme taustoihin – ehkä siksi, koska sellaiset puuttuvat kokonaan. Siten kiinnostus ravata kylänraitilla ujon sulhasmiehen rakkauskirjeitä kuskaten painuu luokkaan kivi. Aseiden ja roippeiden kanssa näprääminen sen sijaan kyllä kiinnostaisi, mutta se puoli jää melko pinnalliseksi. Rahaa on jo kolmoskentässä niin paljon, että ranteita pakottaa, eikä kauppojen nihkeä valikoima inspiroi. Lisäksi tekoälykavereiden varusteisiin pääsee käsiksi vain tallennuspisteissä hahmoa vaihtamalla, mikä on iso rasite yksin pelailevalle. Ei olisi Mannisesta uskonut ensinäkemältä, mutta toimintakohtauksiin keskittyvänä hack n' slashina War in the North olisi nykymuotoaan eheämpi kokonaisuus.

Taistelusysteemi näyttää paperilla toimivalta: löytyy erikoisiskuja, kokemuspisteitä, hahmonkehitystä ja sopivasti irtoraajoja. Perustoiminnotkin ovat kohdallaan, sillä vaaka- ja pystylyönnin lisäksi sankarimme osaavat torjua, ampua jousilla ja heittää lentokuperkeikan. Peli kuitenkin kaatuu omaan miekkaansa. Puuduttavan toiston ja lukuisien bugien ohella perustason suunnitteluratkaisujen mokaaminen pilaa verikekkerit. Jos yhden Keski-Maan sankarin on määrä vastata kymmentä uruk-haita, miten ihmeessä rivijannun kaataminen vaatii kymmenen iskua? Snowblindin studioväeltä on ilmeisesti jäänyt leffojen taistelukohtaukset näkemättä – ei Boromirkaan kestänyt kuin kolme varsijousen laakia. Örkkien kurittaminen ei oikein missään vaiheessa tunnu tyydyttävältä, muutamat erikoisvoimat poislukien: jättimäinen Beleram-kotka laittaa kutsuttaessa pahisten releet remonttiin.

Kuten sanonta kuuluu, sadepilvilläkin on hopeareunuksensa. Uusimman Taru Sormusten Herrasta -pelin paras osa-alue aukeaa Liven kultajäsenille. Co-op-tila tarjoaa kaveriporukalle mahdollisuuden kohottaa kääpiön kirves, samoojan miekka ja velhottaren sauva yhteistä vihollista vastaan. Ystäväseuran puutteessa voi turvautua pelin matsihakuun, joka vähistä hakuasetuksista huolimatta toimi kohtalaisesti. Netissä pelatessa kurmotukseen löytyy uudenlainen strateginen elementti, ja fiksusti hoidettu esineiden ja varusteiden jakosysteemi yllättää positiivisesti. Pelin perusongelmat ovat kuitenkin edelleen läsnä.

Lord of the Rings: War in the North putoaa samaan sudenkuoppaan lajitoveriensa seuraksi. Parhaimmillaankin keskinkertainen mäiske hukkuu muutamaan perustavaan suunnittelufibaan. Alamäki siis jatkuu vieläkin. Matalilla tuotantoarvoilla ryvetetty sarja kaipaisi kipeästi Rocksteadyn kultaista kosketusta, jolla Batman liiteli valkokankaalta pelaajien sydämiin. Sormuksen lisenssistä piisaisi paljon parempaankin.