Iron Man 2 arvostelu

Elokuvien kyljessä kulkevat pelit ovat lähes poikkeuksetta hieman heikohkoja tapauksia. Kiireessä markkinoille tuupatut pelit usein loistavat lyhyydellään tai muuten vain vajaavaisuudellaan. Puutteita löytyy hieman sieltä täältä, joten pelikokemus väistämättä kärsii. Tähän kastiin ei Iron Man 2 tee poikkeusta, joskaan se ei aivan huonoimmastakaan päästä ole.

Elokuvasta peliin

Lisenssipelit komppaavat useimmiten suoraan esikuvansa juonta. Iloisena yllätyksenä Iron Man 2 ei kuitenkaan ole kopio elokuvasta. Peli sijoittuu kyllä elokuvan maisemiin, mutta tiskiin lyöty juoni seuraa elokuvan jälkeisiä tapahtumia.

Pelissä pahikset yrittävät varastaa Iron Manin – eli Tony Starkin – hovimestarirobotin tekoälyä tavoitteenaan rakentaa itsestään korjautuva super-robotti Ultimo. Hieman heppoinen juoni ei juuri loista, mutta ihan keskivertoinen rillutus on saatu aikaan. Tarina on jaoteltu kahdeksaan eri kappaleeseen, joista yksikään ei ole kovin pitkä. Näin ollen pelin kokonaispituus ei päätä huimaa – läpäisyyn tarvitaan noin 5–7 tuntia riippuen hieman lähestymistavasta.

Silmäkarkkia vai silmäkalkkia?

Yksi iso osa-alue, jolla Iron Man 2 ei tosiaankaan vakuuta, on grafiikka. Suurin osa ympäristöstä on yhtä pikselisössöä, josta juuri ja juuri erottaa panssarivaunut puista. Robottien naarmuuntuvat haarniskat on sen sijaan toteutettu hyvin, mutta muuta hyvää ei oikeastaan voi graafisesta puolesta sanoa. Välivideot ovat huonoudessaan jo huvittavia.

Audio-puolelta on annettava krediittiä elokuvan tähtien, kuten Samuel L. Jacksonin ääninäyttelyn mukanaolosta. Videoiden kanssa huulisynkka menee kuitenkin aivan ketuiksi, mikä ei tosin kumoa sitä tosiasiaa, että Sam Jacksonin ääni kuulostaa aina yhtä hienolta. Muutoin äänimaailma ei juuri säväytäkään.

Tekniikkapisteet kotiin

Jokaisen tehtävän alussa pelaajalle annetaan mahdollisuus valita, haluaako tämä pelata Iron Manilla vai toisella hyviksellä, War Machinella. Tehtävissä vastaan asettuu tankkeja, helikoptereita sekä tietysti toisia robotteja. Räiskinnän täyteiset tehtävät eivät lentelyn lisäksi tarjoa oikeastaan mitään vaihtelua. Ne ovat alusta loppuun asti räimettä ja räminää. Hyvällä pelimekaniikalla toteutettua menoa onkin ihan mukava vääntää, mutta kun vaihtelua ei ole, käy peli nopeasti hieman tylsäksi puurtamiseksi.

Mukavan vivahteen peliin tuo niin kutsuttu keksijän laboratorio. Keksijän ammattia pääsee harjoittamaan tehtävistä kerätyillä Field Data -pisteillä. Laboratoriosta löytyy jokaiselle uudelle ammustyypille, modulille sekä toinen toistaan järeämmälle aseelle hintalappu. Hintalapussa vaaditaan tietty määrä virtuaalitantereilta kerättyä Field Dataa. Uusia apuvälineitä pääsee käyttämään muokattuaan ensin robottien asuja sopiviksi uusille keksinnöille, minkä jälkeen valitaan ennen tehtävää siihen sopivin puku. Hieman hankalalta kuulostava systeemi, mutta sitä se alkuun onkin. Kun ideasta pääsee jyvälle, on tämä laboratoriokeksintö oikeasti hyvä idea, eikä toteutuskaan ole huono. Peli ei kuitenkaan vaadi järeämpiä aseita muuta kuin korkeimmalla vaikeustasolle, joten alemmilla vaikeusasteilla pelatessa ei koko laboratoriosta ole juurikaan apua.

Loppusuoralla

Iron Man 2 on keskiverto peli. Kuten lisenssipeliltä odottaa saattaa, on tämäkin tuotos lyhyt, helppo sekä aikalailla mielikuvitukseton. Peli ei kuitenkaan ole aivan täyttä kuraa, sillä pelimekaniikka on onnistunut ja uusien aseiden ja muiden apuvimpainten kehitysmahdollisuus on erinomainen lisä peliin. Räimettä ja räiskettä kaipaavia suosittelen nappaamaan pelin hyllystä, mikäli sen jostain löytää sopivaan hintaan. Aivan täyttä hintaa ei Iron Man 2:n peliversiosta kannata maksaa.