FlatOut: Ultimate Carnage arvostelu

Bugbear Entertainmentin ensimmäinen julkaisu Rally Trophy jäi vuonna 2001 ehkäpä ansaitsemaansa vähäisemmälle huomiolle, mutta FlatOut ja sen jatko-osa saavuttikin jo asianmukaista suosiota. Onneksi jokainen autopeli ei ole pelkkää ympyränmuotoisen radan kiertämistä ja sekunnin tuhannesosien viilaamista viimeisimmästä kierrosajasta. FlatOut-sarja on tarjonnut äärirealististen autosimulaatioiden vastapainoksi viihdyttävää ja helposti lähestyttävää romurallia jo kahden osan verran, eikä tämä uusinkaan julkaisu poikkea tästä hyväksi todetusta kaavasta. FlatOut Ultimate Carnage ei kanna järjestysnumeronaan kolmosta, mutta uutta sisältöä ja kehittynyttä graafista toteutusta on miltei jatko-osaksikin asti. Pääasiallisesti kyseessä on kuitenkin Xbox 360:n tehoja ja tarkkuutta perusteellisesti käyttävä komea romurallin päivitysversio.

Vauhti ei lopu vaikka radalla tapahtuukin

Ajamisen riemu on edelleen pelissä tallella. Vauhdintunne on riittävä ja radalla tapahtuu katkeamatta tilanteita. Ruudunpäivitys on aina sujuvaa, mikä on iso saavutus pelin sisältäessä etenkin lähdön jälkeen mittavia kolareita sekä usein valtavan määrän ruudulla lentäviä fysiikkamallinnettuja radanvarren tavaroita. Esimerkiksi verrattuna viimevuotiseen Segan radanreunojen fysiikkamallinnusta ahkerasti käyttävään mutta pahasti nykivään Full Autoon FlatOut on aivan omassa luokassaan sulavan mutta tarkan silmäkarkin myötä. Tavanomaisten kierrosaikakilpailujen lisäksi pelissä ovat mukana myös Destruction Derby -henkiset autonmurskausturnajaiset.

FlatOutille tyypillisesti autojen sekä tienvarren esineiden liike ja tuhoutuminen on näyttävää ja suuri osa pelin viehätystä. Pelille on edelleen luonteenomaista se, että erilaiset liikkuvat irtokappaleet muuttavat radat kierros kierrokselta haasteellisemmiksi. Viimeiset kierrokset ovat usein haasteellisimmat tielle autojen osumista lennähtäneiden rengaskasojen ja laatikoiden välistä pujoteltaessa. Kilpakumppanitkin tarjoavat myös rehtejä kolareita, sillä peli palkitsee osumat kilpailijoihin ja tienvarren esineisiin täyttämällä auton nitromittaria. Nopeus kasvaa hetkellisesti nitroa käryttämällä, ja nopeiden kierrosaikojen edellytyksenä onkin törmäilyllä mittarin kasvattaminen sekä nitrojen oikea-aikainen kytkeminen pitkillä suorilla.

Onko tämä se Parempi Outti?

Lähin kilpailija FlatOutille on EA:n lähes nimikaima Burnout, josta Flättis erottuu edukseen kiinnostavammilla sekä monipuolisemmilla kilpailuradoilla ja romuralliin kiiltäväksi vahattuja urheiluautoja paremmin sopivilla ajoneuvoilla. Pelin autot ovatkin pitkälti vanhaa amerikkalaista autosuunnittelua, joista vain karvanopat ja Wunderbaumit puuttuvat. Osa pelaajista voi toki arvostaa enemmän aavistuksen nopeampaa menoa EA:n asvalttiajoissa, mutta FlatOutin ilmassa kieppuvien radanvarsirojujen määrä ja astetta jännittävämmät radat ovat Bugbearin selviä vahvuuksia. Parhaina ratoina erottuvat paljon hajoavia esineitä sisältävät kentät, eli lähes kaikki. Myös erityisen mieleen jäävä rata on vanhalle ilmavoimien varikolle sijoittuva kierros vanhoine sotilaskoneiden luurankoineen. Matkustamotilan läpi hurauttamisesta ansaitsee mukavasti nitro-mittarin täytettä.

Peli sisältää myös edelleen minipelejä. Näitä on lukuisia eri variaatioita samasta teemasta, missä pelaaja ensin kiihdyttää autonsa täyteen vauhtiin ja laukaisee kuljettajan heittoistuimella ilmojen halki kohteeseensa oikeassa astekulmassa. Pelimuotoina on esimerkiksi mäki- ja korkeushyppy; lisäksi on myös jopa jalkapallon vapaapotkua ja pesäpalloa mukaileva stunttihyppy pelattavaksi. Pelimuodot ovatkin pitkälti saaneet vaikutteita Segan Super Monkey Ball -pelistä. Sen vinkeät pikkuapinat tosin olivat sympaattisempia hahmoja kuin FlatOutin räsynukkemainen kuolematon autonkuljettaja. Minipelejä testaa hetken mielellään, mutta kovinkaan pitkää iloa niistä ei irti saa. Parhaimpina erottuvat kekseliäs leipien heitto, jossa kuljettajaa voi hypäyttää veden pinnasta nappia painamalla muutaman kerran, näyttävä liekkirenkaiden läpi loikkaaminen ja hauska curling-pelimuoto. Minipelejä voi myös pelata party mode -tilassa useamman pelaajan kesken, mikä onkin hyvä lisäominaisuus.

Super Driver Ball - comeback of the rubberband

FlatOut on saanut hieman kritiikkiä pelin vanhanaikaisesta kuminauhatekoälystä, mikä näkyy yksinpelissä vastustajien kiristäessä vauhtiaan pelaajan menestyksen mukaisesti. Mikäli pelaaja kolaroi, kilpakumppanit hidastelevat ja hieman odottelevat pelaajaa. Sen sijaan pelaajan ohittaessa vastustajat ne saavatkin jostain lisää ylimääräistä vauhtia. Käytännössä vaikutus on se, että kisat ovat aina tiukkoja. Periaatteessa tällaista tekoälyä vastaan hyvä taktiikka on körötellä ensimmäiset kierrokset tasaista vauhtia keräten Nitro-mittaria täyteen viimeiselle kierrokselle, jossa sitten ajetaan urku auki täysillä muut ohittaen. Peli myös tuntuu ajoittain tämän ominaisuuden myötä epäreilulta pelaajaa kohtaan, kun pitkää turvallista etumatkaa vastustajiin ei voi hyvälläkään ajolla saavuttaa.

Tämä ajoittain harmittaa, sillä radalla muuttuvat tilanteet ja liikkuvat rataesteet voivat joskus pilata muuten hyvän ajosuorituksen pelaajan oikeastaan voimatta tehdä asialle mitään. Moninpelissä tietenkään tekoälystä johtuvia ongelmia ei ole. Tekoäly ansaitsee toisaalta myös kehuja. Pelin vastustajat ovat persoonallisuuksia, osa mielellään törmää pelaajan ulos radalta ja toiset taas ajavat puhtaammin. Hieman erilaiset tekoälyluonteet luovat erilaisia tilanteita peliin, etenkin kun häikäilemättömät vastustajat ajavat kuten romurallissa kuuluukin. Ojaan ajaminen tai tieltä suistuminen ei kuitenkaan maailmaa kaada – radalle pääsee hetkessä takaisin napin painalluksella kolarin tai pyörähdyksen jälkeen. Radalle palautettu auto on hetken eteerinen eikä siis pysty koskettamaan muita kilpailijoita.

Kuminauhaton moninpeli

Moninpeli on toteutettu mallikkaasti ja testatessa peliseuraa löytyi vaivatta. Tilastoidut Ranked-ajot ovat helppo tapa löytää oman tasoista kilpaseuraa pelin etsiessä Trueskill-arvon mukaisesti muut pelaajat. Myöskään nettiviiveestä johtuvia ongelmia ei testatessa ilmennyt. Livessä samanaikaisesti rataa kiertää kahdeksan pelaajaa, mikä on pienempi määrä kuin yksinpelin kaksitoista. Joissakin kilpailussa pitkillä radoilla vähäinen pelaajamäärä voi tehdä kierrosten ajamisen tylsäksi, etenkin ajoittain hitaampien pelaajien luovuttaessa pelin kesken. Hyvällä peliseuralla FlatOutin moninpeli on kuitenkin taattua hupia eikä se vaadi välttämättä simulaatiomaisen tarkkaa paneutumista. Oikoreitit ja vauhtia kasvattavien hyppyrien sijainti on kuitenkin syytä tietää nopeiden kierrosaikojen saavuttamiseksi.

Kritiikkinä peliä kohtaan voisi todeta, että loppujen lopuksi julkaisu on ”vain” totaalipäivitys ja graafisen ulkoasun entistä selvästi parempi toteutus, minkä tekijäryhmäkin tiedostaa. Kuitenkin peliä myydään täydellä hinnalla – edullisempi myyntihinta olisi ehkäpä saattanut olla paikallaan? Toivottavasti peliin saadaan ladattavaa lisäsisältöä myöhemmin veloituksetta. Innokkaimmilla konsolikuskeilla tuskin kovin kauan kestää yksinpelikilpailujen avaamisessa, vaikka laadukas moninpeli aina antaakin lisäkestoa peli-ilolle.