Condemned: Criminal Origins arvostelu

Condemned: Criminal Origins on SEGAn julkaisema ja Monolithin (F.E.A.R) kehittämä ensimmäisestä persoonasta kuvattu toimintakauhupeli. Pelissä seurataan agentti Ethan Thomasia, jonka vastuulla on sarjamurhaajien kiinniottaminen. Peli alkaa, kun Thomas on rutiinitehtävällä tutkimassa sarjamurhaajan viimeisintä kädenjälkeä hylätyssä toimistorakennuksessa. Tehtävä ei mene aivan suunnitelmien mukaan ja pian torttu osuukin tuulettimeen niin sanotusti. Tämän seurauksena Ethan-raukka joutuukin epäillyksi rikoksista, joita hän ei ole tehnyt.

Juonikuvio on perinteinen, mutta kaikki ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertaista. Pelin alussa juoni on parhaimmillaan, kun siinä viljellään hämäriä viittauksia Ethanin kykyihin ja syihin mystisen raivotaudin takana, joka on vallannut näköjään kaikki laitapuolen kulkijat. Valitettavasti hämärät viittaukset on usein liitetty esimerkiksi latausruutuihin, eikä itse peliin - ratkaisu ei yksinkertaisesti toimi pelin immersion (maailmaan uppoutumisen) hyväksi ja helposti alkaa tuntua siltä, ettei edes pelin päähenkilö tiedä miksi remuaa ympäri ränsistyneitä kaupunginosia.

Tällaiset pienet seikat ja usein puutteellinen juonenkuljetus aiheutti sen, ettei juoni tuntunut kiinnostavalta ja se hukkui aika pitkälti loputtomien käytävien pimeyteen jonnekin pelin alkumetreille.

Paniikkihäiriö

Ethan voi kantaa mukanaan vain yhtä asetta. Jos kyseessä on tuliase, sillä voi sekä ampua että suorittaa lähitaisteluhyökkäyksiä. Yleensä ampuminen kuitenkin rajoittuu yhden tai kahden seuraavan raivotautisen rauhoittamiseen, koska panoksia ei yksinkertaisesti ole muutamaa enempää. Lähitaisteluaseita pelissä ei sinänsä ole, vaan pelaajan pitää käyttää ympäristöstä löytyviä laudanpätkiä, putkia, palokirveitä, lapioita ja rautakankia vihollisista selvitäkseen. Eri aseilla on erilaiset ulottuvuudet, nopeudet, torjuntaominaisuudet ja tuhovoimat. Yleensä parhaaksi aseeksi osoittautui pelin edetessä iso putkenpätkä, jolla eri ominaisuudet olivat melko tasapainoiset. Aseiden lisäksi päähenkilö kantaa mukanaan Tazeria, jolla voi sähköttää vihun hetkelliseen kyvyttömyyteen. Ethan voi myös potkia, jos siis kestää katsella salamannopeaa jalkaa, jonka animaatio ei ole maailman paras. Tazer vaikuttaa kyllä ylivoimaiselta, mutta sen käyttäminen on melkeinpä pakollista pelin loppupuolella.

Lähitaistelun tuntuman loistavuutta ei voi tarpeeksi korostaa. Jokainen perille mennyt isku näyttää siltä, kuin sen takana olisi oikeasti voimaa ja että osuma sattuisi - kun taas pelaajaan osuu isku, niin kivun voi melkein kuvitella (ja usein kuvitteleekin). Veriroiskeiden pisaroima ruutu nimittäin heilahtaa holtittomasti sivulle kun agentti horjahtelee kivusta. Vastustajat myös kokevat fyysisiä vammoja iskujen osuessa perille - esimerkiksi rautakanki otsalohkoon saa aikaan melko groteskin naamavärkin jo valmiiksi epäviehättävälle viholliselle. Välillä vastustajat joutuvat iskujen voimasta tajuttomuuden rajamaille, jolloin voi toteuttaa erikoisen lopetusliikkeen, kuten toisen kallon murskaamisen omalla päällään, niskojen katkaisun tai voimakkaan iskun naamaan. Kaikki lopetusliikkeet on kuvattu ensimmäisestä persoonasta, joten vilkkaimman mielikuvituksen omaavat voivat kuvitella miltä esimerkiksi omalla päällä kallon murskaaminen näyttää… Kyllä - vihollisen kasvot erottuvat silmänvalkuaisten verisuonia myöten selvästi. Äärimmäisen kieroutuneen tyydyttävää on myös aseen riistäminen pahiksen käsistä ja sen jälkeen välittömän reklamaation haku samaisen aseen kanssa.

Yksi parhaimmista pelin ominaisuuksista on viholliset. Niiden animaatio on huippuluokkaa ja ulkonäkö on juuri sopivan vääristynyt, mutta silti todentuntuinen. Vaikka tietyt tapahtumat on peliin skriptattu, niin enimmän osan ajasta vaikuttaa siltä, että viholliset toimisivat täysin tekoälyn varassa - ja mikä tekoäly se onkaan. Condemned ei nimittäin ole sortunut Doomimaiseen virheeseen, jossa aivottomasti päin ryntääviä vihollisia juoksutetaan eteen liukuhihnalta. Pelin viholliset väijyvät, hiipivät ja usein hyökkäävät juuri sieltä mistä pelaaja ei niitä odota. Usein alakynteen joutuessaan he jopa juoksevat piiloon ja yrittävät hyökätä selustaan yllättääkseen pelaajan. Joskus nurkkaan ahdistettuna taas vuorossa on holtiton ja raivokas kamikazemainen hyökkäys, josta selvitäkseen pelaajan pitää olla hereillä.

Vihollisia ei onneksi löydy puutumiseen asti, vaan juuri kun pelaaja pääsee rentoutumaan (epätodennäköistä) niin jostain ilmestyy seuraava raivo-rane. Viholliset myös etsivät oma-aloitteisesti uusia aseita ympäristöstään, jos sattuvat edellisen menettämään. Normaalilla ja vaikeammalla vaikeusasteella voi odottaa usein omalle kohdalle sattuvia turpaanvetokekkereitä, sillä Condemned on erittäin haastava peli pahimmillaan (parhaimmillaan) - tällöin taktiikka nousee arvoon arvaamattomaan taisteluissa. Parhaaksi keinoksi montaa vastustajaa vastaan taisteltaessa osoittautuu (Tazeria lukuun ottamatta) se, että houkuttelee viholliset toistensa kimppuun. Nimittäin jos he sattuvat toisiinsa osumaan, unohtuu pelaaja nopeasti - kunnes vain yksi on jäljellä.

Välillä, osittain johtuen puutteellisesta taustatarinan kerronnasta, tuntuu siltä, että tällä tavallako agentit käyttäytyvät vihaisia ihmisiä kohtaan? Pikaisen ratkaisun tällaisiin aatoksiin tuo seuraavan rivouksia huutavan ja raivolla tavaroita paiskovan vihollisen kohtaaminen. Tämänkaltaista oikealta (ja pelottavalta) raivolta tuntuvaa en ole koskaan peleissä kohdannut - tämä on erittäin tärkeä seikka tunnelman luomisessa ja myös tässä Condemned hoitaa pisteet kotiin.

Toinen kauhupelille elintärkeä alue on äänien toteutus ja Condemned loistaa tässäkin. Äänien toteutus on parhaimmistoa - kuten nykyään jo lähes jokaisessa pelissä. Condemned nousee kuitenkin parhaimpien joukkoon loistavilla taustaäänillä ja vihollisten äänillä. Useimmiten lähistöllä olevan raivo-ranen kuulee etukäteen yskähdyksistä ja askeleista - vaikka äänet aiheuttavatkin sydämentykytyksiä, niin ne estävät pahimmat sydänkohtaukset, kun viholliset eivät pääse yllättämään. Talot ovat myös täynnä ah-niin-ahdistavia kaikuja, nirskahduksia, narskahduksia ja kolahduksia, jotka aiheuttavat pahoja sätkyjä peliin uppoutuneena; ympäristön esineet luovat myös omia ääniään, jos huolimaton pelaaja pyyhkäisee niitä ohi mennessään. Musiikkia ei juuri pelissä käytetä, mutta sitä ei myöskään kaipaa peittämään vihollisten ääniä. Harmaita hiuksia minulle aiheutti se, että omat askeleet kuuluvat takakaiuttimista käytettäessä 5.1 -ääniä.

Unihäiriö

Jos haluaa nähdä, miltä Xbox 360:n pelit voivat todellisuudessa näyttää, kannattaa Condemned katsastaa - mieluusti HD-televisiolla, joskin myös tavallisella televisiolla pääsee näkemään grafiikoiden loiston erinomaisesti. Parhaimmillaan peli on sykähdyttävää katseltavaa, kun esimerkiksi ilta-auringon valo siivilöityy laudoitettujen ikkunoiden läpi ja saa ilmassa leijuvan pölyn näkyviin ja lattialla olevan rikkoutuneen lasin kimaltelemaan.

Mutta ideat eivät ole pelinkehittäjillä riittäneet - ajanpuutekin näkyy useissa kohtauksissa. Edellisessä kappaleessa kuvailtu kohtaus on pelin ensimmäisessä kentässä ja sen jälkeen kenttäsuunnittelu ja varsinkin kenttien vaihtelu menee alamäkeen nopeammin kuin rasvattu possu teflonliukumäessä. Vasta Condemnedin viimeisissä kentissä alkaa huomata taas pientä vaihtelua, joskin puuduttava vahinko on jo pahimmassa tapauksessa ehtinyt peli-ilon tappaa. Vaihtelua pidemmän päälle eivät tuo myöskään taistelut, koska kontrollit ovat erittäin yksinkertaiset - yksi nappi lyönnille ja yksi suojaamiseen. Onneksi suojaaminen on sentään toteutettu aktiivisesti, eli iskun torjunta pitää ajoittaa oikein. Välianimaatioissa taas näkyy kiirehtiminen, sillä vaikka pelimoottori toimii moitteettomasti muualla, niin animaatiot näyttävät jäykiltä ja epäuskottavilta.

Yksitoikkoisten käytävien lisäksi peli-iloa torpedoi kartan ja kompassin puuttuminen - jos suuntavaisto ei ole kunnossa, niin samat käytävät tulevat tutuiksi moneen kertaan. Pettymyksen aiheuttaa myös kunnollisen fysiikkamallinnuksen puute - lähes kaikki esineet tuntuvat perinteisen painottomilta ja osuman saatuaan lentelevät kumipallon lailla koomisesti ympäriinsä.

Ulkoisten seikkojen kautta huteralla aasinsillalla päästään pelin pahimpaan ongelmaan. Ennakkotiedoissa mainostettu ”etsivätyöskentely ja ongelmanratkonta” nimittäin loistavat poissaolollaan. Tai sitten olen väärässä ja etsivätyöskentelyksi lasketaan se, että ruudulle tulee pienen elefantin kokoinen ilmoitus: ”nyt pitäisi tutkia tuota edessä olevaa neliömetriä tällä super-hyper -laserilla, joka tekee kaiken puolestasi - kunhan vaan painat oikeassa kohdassa nappia”. Ongelmanratkonta taas ei tietääkseni koskaan ole ollut sitä, että pitää löytää moukari, kirves tai rautakanki, jolla voi avata jonkin ennaltamäärätyistä ovista tai kaapeista - ja tiiiieeetysti tarvittavasta työkalusta pitää myös kertoa pelaajalle mahdollisimman selkeästi. Pelaajaa aliarvioidaan jopa niinkin paljon, että helposti uskoo jo itsekin olevansa idiootti. Kun ratkaistavia ongelmia ei ole ehkä keksitty, niin kadonnutta kekseliäisyyttä on haluttu osoittaa lisätehtävillä, joissa pelaaja voi etsiä kentistä joko kuolleita lintuja tai rautaplakaatteja… Oi kekseliäisyyttä!

Ongelmanratkontaa on siis turha odottaa (lievennetty tiivistelmä), mutta jos tässä ryöpytyksen keskellä on unohtanut aiemmat tekstit, niin suosittelen lukemaan Paniikkihäiriö-kappaleen uudestaan.

Loppuhäiriö

Kuten arvostelusta huomaa - kyseessä on vahvasti kaksijakoinen peli. Toisaalta kyseessä on äärimmäisen kakkahalvauksen aiheuttava tekele, joka hurmaa ulkonäöllään, tekoälyllään ja taistelukohtauksillaan, mutta taas toisaalta tylsistyttää monotonisilla kentillään, yksinkertaisuudellaan ja puutteillaan.

Omalla kohdallani kallistuin kuitenkin positiivisten puolien suuntaan - kyseessä on erinomainen peli, loistavalla taistelusysteemillä ja p-e-l-o-t-t-a-v-a-l-l-a tunnelmalla. Riittävästi positiivista, jotta pahimmasta tylsistyksestä pääsi yli.

Jos tuntuu siltä, ettei pitkäjänteisyys riitä, tai et uppoudu peleihin riittävästi pelätäksesi, niin loppuarvosanasta voi vähentää kymmenisen pistettä - silti kyseessä on ehdottomasti vuokraamisen tai ostamisen arvoinen tekele.

Kyseinen peli ei myöskään sovi perheen pienelle Pertti-Tähtöselle, sillä ikäraja on K-18.