Ace Combat: Assault Horizon arvostelu

Hävittäjäkoneen lentäminen on yksi huikeimmista jutuista, mitä ihminen voi tehdä – näin kuvittelisin. Itsensä vyöttäminen kahteen moottoriin ja palaan metallia vaatii rohkeutta, hulluutta ja timantinkovaa fyysistä kuntoa. G-voimia vastaan tappeleminen on jo itsessään kamalaa; keskittyäpä siinä sitten millintarkkoihin ohjausliikkeisiin. Ilmojen gladiaattoreiden edesottamuksia ajatellessa toissakesän benji-hyppy 110 metristä tuntuu yhtä jännittävältä kuin krapula-aamun vessaistunto. Mutta mikä siinä on, että taistelu elämästä ja kuolemasta 10 kilometrin korkeudessa miljoonan taalan laitteistolla ei käänny virtuaalimuotoon onnistuneesti?

Monen mielestä kymmenien viholliskoneiden pudottelemiseen kyllästyy äkkiä. Toiset taas eivät pysty innostumaan horisontissa kiiluvien pienten pisteiden jahtaamisesta. Itse toivoisin enemmän tunnelmaa ja vähemmän tyhjästä ilmaantuvia vihollislaivueita, joilla vain kasvatetaan pelikellon lukemaa. Kehitystiimi Project Aces on selvästi yrittänyt oppia kritiikistä, ja vaikka pelimaailman Top Gun antaa vielä odottaa itseään, uusin Ace Combat osoittaa, että vanha kettu voi oppia uusia temppuja. Pelimekaanisten uudistusten ohella yksinpelissä pääsee hävittäjien ohella lentämään raskasta pommikonetta sekä Mi-24 Hind -kopteria. Ja löytyypä paketista se ”pakollinen” AC-130 osuuskin.

Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin

Assault Horizon tuo ilmataistelujen fokuksen konetykin kantaman päähän. Uusi ominaisuus, DFM eli Dogfight Mode, mahdollistaa liimautumisen vihollispilotin koneen taakse, jolloin kissa ja hiiri -leikki alkaa. Hyökkääjän tehtävä on pidellä saalis tähtäysrinkulan sisällä niin kauan, että koneen tähtäysjärjestelmä lukitsee ohjukset maaliinsa. Kun häivenäytön väri vaihtuu vihreästä punaiseksi, tarvitaan enää pilotin peukalonliike, niin rosvo on poissa pelistä. Takaa-ajettu voi pelastua tilanteesta taitavilla ohjausliikkeillä, ohjuksia harhauttavat soihdut vapauttamalla tai lentueen siipimiehen avustuksella. Tehokkain mutta samalla vaarallisin vaihtoehto on päästää vihu iholle nopeutta laskemalla ja odottaa sopivaa hetkeä livahtaa takaa-ajajan taakse. Mikäli manööveri onnistuu, kissan ja hiiren roolit kääntyvät. Mikäli ei, saa ristiä kätensä ja kiskaista heittoistuimen kahvasta.
DFM:n käytön helppous karsii pois tilanteita, jossa taistelevat koneet vain pyörivät laipat auki toistensa ympäri. Toisaalta se samalla vähentää puhtaan lentotaidon arvoa. Koiratappelumoodin voi nimittäin napsauttaa päälle turhankin kaukaa; jopa viholliskonetta sivulta lähestyttäessä. Virheellisestä aktivointiyrityksestä ei myöskään koidu mitään haittaa, joten nappeja voi huoletta rämpyttää vastapuolen lentueen ahdistaessa. Vapaasti lennellessä kokeneemman pilotin pudottamiseen tarvitaan usein erikoisaseistusta, kuten QAAM-pikaohjuksia tai pitkän kantaman kalustoa. Toki Ace Combat 6:sta tuttu yllätystaktiikka, jossa kohde lukitaan ja ohjukset laukaistaan samaan aikaan, toimii edelleen. Silti uusin Ace Combat kuroo selvästi umpeen lentäjä-ässän ja lento-RUK:laisen välistä kuilua.

Verkkopelissä autopilotti on suotavaa kytkeä päälle. Se helpottaa koneen hallintaa huomattavasti, mikä taas tekee kohti viilettävien ohjusten ja vastustajien ristipaineessa selviytymisen helpommaksi. Ja harvalla meistä lienee varaa antaa yksin vastustajalleen sellaista etua. Parhaimmalta 16 lentäjän nettipeli maistuisi ohjaamokuvakulmasta ilman lentoapuja kamppailtuna, mutta sellaisia valintamahdollisuuksia ei peliaulaa isännöivällä ole. Positiivisesti serverin tyhjät paikat voi täyttää AI-piloteilla, mutta kumma kyllä tekoälyn vaikeustaso on lukotettu helpoimmalle. Varsinkin puhtaassa tappomatsissa konepilotit ovat aivan liian alttiita pistelypsylle. Tehtäväpohjaisissa pelimuodoissa, Capital Conquest ja Domination, tekoäly sentään pärjää. Nettipelaajia tiputtelemaan haluavia täytyy muistuttaa, että pääosin aasialaisista koostuva pelaajakunta saattaa aiheuttaa päänvaivaa yhteysongelmien takia.

Ace Combat: Assault Horizon jätti takaraivoon kaksijakoiset fiilikset. Yksinpelin tarina on edelleen yhtä sulava kuin tikku moskassa, ja tehtävät koostuvat pelaajan ympärille tyhjästä ilmaantuvien kohteiden tuhoamisesta aalto toisensa jälkeen. Toisaalta DFM-moodin vauhdikkuus terästettynä sähäköine kamera-ajoineen teki hyvää arcade-lentelylle. Vaikka sisällön määrässä Assault Horizon jää kilpailijansa Hawx 2:n varjoon, hauskempi pelattavuus ratkaisee kamppailun juuri ja juuri nipponilaisten hyväksi.